Gillian Flynn: Teräviä esineitä

The first book written by Gillian Flynn and the last I have read. A deeply disturbed young woman returns to her deeply disturbed home to report on deep disturbing murders of young girls. Fairly nice writing – probably not as good as in the later books. But, boy - her characters are SICK.

Ensimmäinen Gillian Flynnin kirjoittamista kirjoista (ja tämän myötä olen kirjailijan vielä aika suppean tuotannon lukenut kokonaisuudessaan). Nuori pienessä sanomalehdessä työskentelevä nainen matkustaa kotiinsa pikkupaikkakunnalle raportoimaan siellä tapahtuneen ilmeisen sarjamurhan tutkimuksista. Kaksi nuorta tyttöä on löytynyt kuolleina. Molemmilta on kiskottu kaikki hampaat pois ja muitakin kieroutuneeseen sarjamurhaajaan viittaavaa heidän kuolemiinsa liittyy. Hiukan ennakko-oletuksien vastaisesti heitä ei ole kuitenkaan käytetty seksuaalisesti hyväksi. Pienellä paikkakunnalla, jolla kaikki tuntevat toisensa vallitsee hiukan paranoidinen ilmapiiri, sillä vaikuttaa ilmeiseltä että joku yhteisön jäsenistä on syyllinen. Reportteri asuu juttumatkallaan vanhassa kodissaan äitinsä ja isäpuolensa luona.
Kirja alkaa suhteellisen tavanomaisesti, mutta vaihe vaiheelta päähenkilöstä ja hänen perheestään paljastuu kerros kerrokselta aina vain rajumpia ja sairaammaksi katsottavia piirteitä. Hänen nuoruutensa on ollut aikanaan raskasta, hänen siskonsa on kuollut nuorena ja itse hän on paitsi aloittanut seksielämänsä ja alkoholin käytön 13–14 –vuotiaana ja on myös viillellyt ihonsa täyteen sanoja. Kotona asuu vielä nuorempi sisko, joka ainakin seksitapojen ja päihteidenkäytön suhteen näyttää olevan hyvää vauhtia seuraamassa isonsiskonsa esimerkkiä. Kirjailijalle tyypilliseen tapaan kyseessä varsin raju teos, jossa psykologinen kuvaus varsin sairaiksi luokiteltavista henkilösuhteista on tärkeämpää kuin varsinainen dekkaritarina (murhaajasta itselläni oli erittäin vahvat ja kohtalaisen oikeaan osuneet epäilyt jo ennen kirjan puoltaväliä). Kirjan kaikki henkilösuhteet ovat enemmän tai vähemmän – yleensä enemmän, erittäin paljon enemmän – patologisia. Oikeastaan ainoa mitenkään tavanomainen, ja psyykkisesti edes jotenkin terve suhde, mitä kirjasta löytyy, on journalistin suhde pomoonsa ja tämän puolisoon, jotka ovat nähtävästi lähestulkoon adoptoineet rikki olevan tyttörukan. Pidin kirjasta, mutta en ehkä ihan yhtä paljoa kuin kirjailijan myöhemmistä teoksista. Ahdistuskerroin oli tässä kirjassa aika korkealla ja vaikka kirja oli kiinnostava ei sitä mitenkään miellyttävänä voi pitää.

317 s